Quartet (2012)

>Dustin Hoffmanin ohjaama Ronald Harwoodin menestysnäytelmän filmatisointi Kvartetti sijoittuu muusikoiden vanhainkotiin, jonne saapuu uusi asukas: oopperataivaan kirkkain tähti ja suurin diiva Jean Horton (Maggie Smith). Maggie Smith sai roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden.

Ikääntyville taiteilijoille tarkoitetun Beecham Housen käytävillä kohistaan. Huhun mukaan taloon on tulossa uusi asukas. Kuulemma todellinen tähti. Reginald Paget (Tom Courtenay), Wilfred Bond (Billy Connolly) ja Cecily Robson (Pauline Collins) kuittaavat huhut vain talolle tyypillisenä liioiteltuna juoruna. Mutta he saavat yllättyä perusteellisesti, kun uusi tulokas onkin kukapa muu kuin heidän entinen laulajatoverinsa Jean Horton (Maggie Smith). Tämän huikeaan kiitoon noussut sooloura ja sen mukana paisunut ego katkaisivat aikanaan heidän pitkän ystävyytensä ja johtivat avioeroon Reggiesta, joka ottaa uutisen Jeanin saapumisesta erityisen raskaasti. Voiko aika parantaa vanhat haavat? Ja onnistuuko kuuluisan kvartetin parsia välinsä kuntoon ennen Beecham Housen suurta gaalakonserttia?

___________

Miksi halusin katsoa tämän elokuvan, vaikka en selkeästi kuulukkaan elokuvan kohdeyleisöön ? En koskaan ehtinyt katsoa kaupunginteatterin Kvartettia, vaikka olisin halunnut. Kymmenen vuoden ajan pyörinyt näytelmä oli aina loppuunmyyty ja sitten kerran, kun onnistuin saamaan liput näytelmään, yksi päänäyttelijöistä sairastui ja näytös peruutettiin. Tästä syystä jouduin siis turvautumaan elokuvaversioon. Toisaalta oli ehkä onni, etten koskaan päässyt katsomaan näytelmää. Olo olisi ollut varmaan vieläkin vaivaantuneempi, kuin tänään leffateatterissa. Siinä sitä istuttiin keski-iän ylittäneiden ihmisten keskellä sipsipussi, limupullo ja pussillinen jellybeanseja kädessä. Fiilis oli vähän sama, kuin joskus Twilight leffassa teinityttölauman keskellä. Entä sitten itse elokuva. Perus-Birittiläistä komediaa, ihan laatu draamaa, mutta vailla suuria yllätyksiä tai upeita elokuvauksellisia kohtauksia. Kuivaa brittihuumoria tusinanomaisesti ohjattuna keskinkertaisen käsikirjoituksen saattelemana. Näyttelijät kyllä varmaankin hienoja ja arvostettuja, mutta kuivasta käsikirjoituksesta ei pelkällä näyttelemisellä kummoista elokuvaa saa aikaiseksi. Tästä jäi vähän sellainen fiilis, kuin ottaisi leffaan mukaan pussillisen salmiakkia. Vaikka kuinka paljon pidänkin salmiakista, ei se paljon jätä arvailujen varaan. Sama maku kerta toisensa jälkeen. Ei mitään yllätystä taattua laatua, mutta ei mitään, mikä nostaisi tämän keskinkertaista paremmaksi. Tästä syystä minun mielestäni leffaan onkin paljon parempi ottaa mukaan pussillinen Lidlin Jellybeanseja, kolmetoista eri makua takaa, ettet koskaan tiedä mikä maku tulee seuraavaksi ja kun aina odotat sitä parasta colanmakuista karkkia, niin ne tuntuvat aina puuttuvan pussista. Sellaisesta elokuvastakin minä pidän enemmän, kuin tällaisesta “laatudraamasta”, joka ei tarjoa mitään yllätyksiä. Taattua kuivaa laatua hyvien näyttelijöiden työstämänä. Tyypillistä kuivaa brittidraamaa ilman colanmakuista yllätystä.

Cecily, Reggie, and Wilfred are in a home for retired musicians. Every year, on October 10, there is a concert to celebrate Verdi’s birthday and they take part. Jean, who used to be married to Reggie, arrives at the home and disrupts their equilibrium. She still acts like a diva, but she refuses to sing. Still, the show must go on… and it does.

__________

Why did I wanted to see this movie, even I don’t fit in the target audience? I never had a chance to see the play at Helsinki City Theatre, even if I wanted to. The play was shown almost ten years and it was allways sold out. Once I even got the tickets, but one of the leading actors got sick and the play was cancelled. Mabye that was my luck. I didn’t have to feel so incovinient to sit in the middle of way over middle-aged audience like today at movies. There I was with a package of crisps, bottle of soda and with full bag of jellybeans in the middle of way older housewives and -husbands on their trench coats and fine dresses. It felt a little like when I was watching latest Twilight movie in the middle of teenage girls. How about the movie then? Very Brittish tv comedy, quality drama, I quess, but full of nothing to surprise me, not very cinemastic shooting or any surprises at script. Dry Brittish comedy with routine directing with average script. It felt a little like if you take a package of salty licorice candy to movies with you. Even though I like salty licorice very much it won’t suprise me much. Same great taste after every candy, no surprises, quality stuff but thats all. Thats why I like more to have jellybeans at movies with me. Thirteen different tastes and you never know what taste suprises you next. And every time you think that the next one is the best bean with cola taste, they seem to intervene from you bag. Same goes with movies too. I just like the movies wich surprises me way more than quality drama with great actors and average script whitout great cola taste.

Ohjaaja/ Director: Dustin Hoffman

Pääosissa/ Starring: Maggie Smith, Michael Gambon, Billy Connolly, Tom Courtenay, Pauline Collins