Tositarina Florence Foster Jenkinsistä, legendaarisesta new yorkilaisesta perijättärestä ja seurapiirirouvasta, joka sinnikkäästi tavoitteli unelmaansa tulla suureksi oopperalaulajaksi. Hän piti ääntään kauniina, eikä tiennyt sen kuulostavan muiden korvissa jopa humoristisen hirveältä. Hänen ”aviomiehensä” ja managerinsa, St Clair Bayfield, aristokraattinen englantilainen näyttelijä, oli päättänyt suojella rakasta Florenceaan totuudelta. Mutta kun Florence päätti järjestää julkisen konsertin Carnegie Hallissa 1944, St Clair tiesi kohdanneensa suurimman haasteensa.
__________________
Meryl Streep osaa laulaa hyvin ja todistaa tässä elokuvassa, että osaa laulaa tarvittaessa myös huonosti. Taito, mihin monikaan nättelijä ei pysty. Meryl Streeo on aina ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni, eikä petä odotuksia tälläkään kertaa. Harmittavaa elokuvassa onkin ainoastaan tarinan jättäminen turhan ohueksi. Roolihahmoihin ei oikein samistu, eikä Hugh Grantin ja Meryl Streepin roolihahmojen outoa suhdetta valaista kunnolla. Florence Foster Jenkinsin tarinaa valottavasta tarinasta olisi voinut tehdä vahvempaa draamaa. Nyt elokuva jää vain pintaraapaisuksi ja antaa maiilman huonoimmasta laulajasta hieman pinnallisen kuvan. Elokuva huipentuu Garnegie Hallissa pidettyyn konserttiin, jonka surkuhupaisa yleisö tuntuu ensin teilaavan laulajan täysin, mutta konsertti päättyykin huikaiseviin suosionosoituksiin, jotka tuskin johtuvat Florence Foster Jenkinsin laulutaidoista, vaan jostain ihan muusta. Paremmalla käsikirjoituksella olisi draamasta saanut vahvemman. Nyt hyvät näyttelijät menevä lähes hukkaan huonon tarinankerronnan johdosta.
***
__________________
The true story of Florence Foster Jenkins, a New York heiress who dreamed of becoming an opera singer, despite having a terrible singing voice.
___________________
Meryl Streep can sing well and proves in this movie, that she can sin badly as well. Skill which many actors or actresses can’t do. Meryl Streep has always been one of my favorite actress and she doesn’t disappoint me even this time. It is just too pity, that the script of this movie is quite thin and lame. You don’t identify any of the characters. Hugh Grants and Meryl Streeps chemistry doesn’t work and movie doesn’t enlighten they peculiar relationship well enough. The story could have been more stronger and more dramatic. Now the story only scratch Florence Foster Jenkins story faintly. Movie culminates a big concert at Carnegie Hall. Tragicomic audience is ready to dismember the whole concert as a fiasco, but ends up to gorgeous applause, which hardly be result of Florence’s skill to sing, but mostly from something else. With better script drama could be stronger. Now they just waste the skills of excellent actors an that’s too pity.
***
___________________
Synopsis:www.finnkino.fi/www.imdb.com
Vastaa